ANITA SORJOLA

Lyyli, nouse! Tule kuuntelemaan käenkukuntaa! On niin ihana aamu!

Asemapäällikkö Eino Kostia herätti näillä innostuneilla sanoilla vaimonsa. Hän oli juuri lähettänyt varhaisen aamujunan, ja hänen teki mieli lähteä kävelylle nauttimaan kevätpäivän hurmaavasta raikkaudesta. Pitkään aikaan ei ollut muita junia odotettavissa, ja hänen nuori apulaisensa oli juuri tullut päivystysvuorolleen.

Tuota pikaa oli Lyyli rouva jalkeilla, ja juotuaan kahvinsa he lähtivät ulos.

— Onko maailmassa kauniimpaa kuin Jumalan luonto tämmöisenä aamuna? Taivas on sininen ilman pienintäkään pilvensirpaletta, ilma aivan tuoksuu puhtauttaan, hiirenkorvalla oleva valkoinen koivikko seisoo kuin lumottuna hurmaten unesta heränneen virkeän silmän, käen kukunnan ja pikkulintujen taukoamattoman visertelyn viehättäessä korvaa. Eikös olekin, Lyyli, tämä elämän kaunein lahja ihmiselle?

— Onhan se kyllä, — vastasi Lyyli, — mutta noin hurmaantunut kuin sinä en voi kuitenkaan olla.

— Sinun luonteesi kaipaa enemmän ihmisseuraa, tiedän sen, jatkoi hänen miehensä. Mutta luonnon parissa ei satu semmoisia kommelluksia kuin usein ihmisten seurassa. Pieninkin varomaton sana tahi ajattelematon teko voi tuottaa paljon ikävyyksiä, johtaa surullisiin seurauksiin. Enkä minä halua riitaantua lähimmäisteni kanssa. Minä rakastan rauhaa, sielunrauhaa etupäässä.

He olivat kulkeneet tietä alas järvelle, joka lepäsi tyynenä, kuvastaen kalvossaan sinisen taivaan ja toisella rannalla jyrkästi kohoavan havupuita kasvavan vuorenrinteen. Sieltä juuri kuului lakkaamaton käenkukunta, nuo yksitoikkoiset, hieman alakuloiset säveleet, jotka tiesivät kertoa rakkauden riemusta ja elämän ilosta, kohta koittavan kesän toiveista.

— Tähän onneen voisi nukkua ainiaaksi, — sanoi Eino Kostia vaimolleen.

— Minut kuitenkin tuo kukunta tekee toisinaan murheelliseksi, — vastasi tämä, mutta naurahti samalla käkösen laskiessa ilkeän räkätyksen aivan kuin jotakin olisi tarttunut sen kurkkuun.

— Siinä sait, — sanoi hänen miehensä nauraen hänkin, — kun niin huonosti arvostelet käkeä. Osaa se leikkiäkin laskea.

Järven rannalla oli penkki, ja he kävivät siihen istumaan. Oli hauska katsella, kuinka kalat molskahuttelivat vettä saaden siten aikaan isoja renkaita veden pinnalle.

— Elämää, heräävää elämää sielläkin, — sanoi haltioitunut mies jälleen vaimolleen.

— Kas, sinullahan on viimeisin sanomalehti mukanasi, — huomautti yht'äkkiä rouva ja sieppasi lehden käsiinsä. — Oletko jo lukenut sen?

— En.

— Sinäpäs olet välinpitämätön. Ehkä siinä olisi jotakin meillekin.

Ja hän levitti lehden, silmäili sitä kuin etsien jotakin ja huudahti sitten:

— On kuin onkin. K—n asemapäällikön virka on nyt julistettu haettavaksi. Nyt on sinunkin koetettava onneasi. Sinä voit sen paikan saada. Sinulla on tarpeeksi virkavuosia sitä varten — muitten ansioittesi lisäksi. Kovin vanhat eivät sinne hae, vaikka se onkin likellä pääkaupunkia. Sinulle K. sitäpaitsi on kuin luotu. Seutu on kaunista, kauniimpaa vielä kuin täällä…

— Ja väkeä siellä on paljon, säätyläisiä varsinkin. Ne ovat sinua varten, — keskeytti mies.

— Totta puhuen tämä erämaa, tämä talonpoikaisympäristö alkaa jo käydä yksitoikkoiseksi. Älä pane pahaksesi, Eino, että sanon sen, — puheli Lyyli rouva ja nosti käsivartensa miehensä olkapäälle silitellen hänen päätänsä. — Minä olen ollut onnellinen täällä, olen onnellinen sinun kanssasi kahden kesken, mutta ajatteles pitkää, pitkää talvea täällä. Olemme haudattuina täällä lumikinosten alle kuukausimääriä, emme näe juuri muita kuin aseman henkilökuntaa ja nuo loppumattoman, toivottoman pitkät raiteet, joita myöten elämämme kierii edestakaisin, edestakaisin, päivästä toiseen, vuodesta toiseen yksitoikkoisesti. Sanon vieläkin: minä elän vain sinua varten ja sinä elät minua varten, koska meillä ei ole lapsia; ja me olemme onnellisia. Mutta eikö voisi olla onnea K—kin asemalla, likempänä kaupunkia, ihmisten seurassa, jotka olisivat henkisesti meitä lähempänä?

Ja Lyyli loi lämpimän katseen mieheensä ikäänkuin pyytäen vastausta.

— Olet kyllä oikeassa, — vastasi verkalleen, hiukan viivytellen Eino
Kostia. — Kenties olen liian itsekäs ja unohdan sinun taipumuksesi.

— Minä en tahdo sinulta liikaa uhrausta, mutta luulen, että sinäkin tarvitset vielä jotakin parempaa elämässä, tarkoitan sekä aineellisessa suhteessa että henkisesti virkistävässä, sillä minun seurani ei voi sinua ajan pitkään yksin tyydyttää.

— Olen ollut sinuun ja elämääni täällä kovin tyytyväinen, mutta koska kerran olet ottanut asian puheeksi, niin miettikäämme sitä. Minä en pane suoraan vastaankaan.

— Voimmehan joka tapauksessa koettaa, — taivutteli Lyyli.

— Eikähän sitä tiedä, onnistuuko meidän päästä K—n asemalle. Voi sittenkin tulla ansioituneempia hakijoita kuin minä, — rauhoitti itseään mies.

Tähän tapaan harkitsivat he kysymystä kävelymatkallaan kauan. Ja he päättivät punnita sitä siihen päivään asti, jolloin paperit olivat lähetettävät Helsinkiin. Heidän sopuisien luonteittensa vuoksi kävi kaikki hyvin rauhallisesti. Eino Kostia oli puheessaan ja käytöksessään tyyni mies, joka ei kiihtynyt mistään muusta kuin suoranaisesta loukkauksesta. Ja jos hän itse sattui ketä loukkaamaan, niin kärsi hän siitä kovin. Sen tautta hän nytkin tahtoi olla vaimolleen mieliksi, mikäli se oli mahdollista. Ja näistä avuista hänen vaimonsa kunnioitti ja arvossa piti häntä suuresti luottaen häneen kaikessa täydellisesti. Lisäksi hän rakasti miestään jo hänen ulkomuotonsakin tähden, jossa oli jotakin kaikkien naisten mielestä puoleensa vetävää. Eino Kostia oli näet pitkähkö, leveäharteinen, avokatseinen mies, jonka ääni oli tavattoman sointuva. Yksistään sillä hän jo voitti kaikki.

Samoin hänen vaimollansakin oli ominaisuuksia, jotka tekivät heidät keskenään onnellisiksi. Lyyli oli oivallinen talonemäntä, taitava käsitöitä tekemään ja selvisi vähillä varoilla talousaskareissa. Hänen herttainen, sinisilmäinen katseensa houkutteli aina hänen miehensä kiitolliseen hyväilyyn. Onni ja rauha viihtyivät siis hyvin tässä pienessä asematalossa.

Mutta mikä on ihminen, että hän niin pian voi onnensa tuhlata, rauhansa hävittää? Vähäinen oikku voi kuin tuulen pyörteessä riistää häneltä kaikki.

Seuraavana päivänä oli Lyyli ja Eino Kostian edelläkerrottu asia jo niin selvä, ettei siihen heidän mielestään enää muutosta tarvittu. Hakemuspaperien lähettämistä viivyteltiin tosin vielä, mutta kun aika tuli, pani mies ne postiin.

Ja sitten alkoi odotus, milloin ja miten asia tulisi ratkaistuksi. Asemapäällikkö itse epäili kovin, tokko ratkaisu tulisi olemaan hänelle suotuisa, mutta mielellään hän kuitenkin kuunteli vaimonsa laskelmia ja keskusteli K—n aseman oloista ja henkilöistä. Saipa lopulta Lyyli heidät yhdessä rakentelemaan tuulentupia ja viehättymään ajatuksista, kuinka hänen miehensä löytäisi uudella paikkakunnalla metsästys- ja kalastustovereita ja kuinka hän itse silloin tällöin saisi käväistä pääkaupungissa. Ja jo pelkästään nämä ajatukset saivat aikaan eräänlaisen kumouksen heidän mielessään.

Rouvan mieli oli hilpeä, hän kun oli pannut vireille tämän kysymyksen. Ei hän suinkaan ottanut asiaa kevytmieliseltä kannalta, mutta nuori luonto vaati enemmän elämää. Elämän virta veti melkein kuin itsestään häntä puoleensa. Yksitoikkoisuus, tuo alati yksi ja sama, masensi häntä, tahtoi välistä lamauttaa hänen työtarmonsakin, kuoletti hänen ilonsa ja hilpeytensä. Hän aivan pelkäsi, että hänkin puolestaan näin ikävystyttäisi miestään, jolle hän kuitenkin oli valmis uhraamaan kaikki. Sen sijaan Eino Kostia yhä edelleen tunsi eräänlaista kammoa mahdollisen muuton johdosta likemmäksi kaupunkia. Ei hän omasta puolestaan viettelyksiä pelännyt eikä hänellä ollut vähintäkään syytä epäillä mitään pahaa vaimonsa puolelta. Mutta häntä kalvoi jonkinlainen pahan aavistus. Sanalla sanoen: jos hänet nimitettäisiin K—n asemapäälliköksi, niin se nimitys tulisi jonkinlaisena kohtalon pakkona.

Se oli omituinen tunne. Mutta siitä hän ei puhunut vaimolleen mitään. Hän toivoi kuitenkin parasta vaimonsakin puolesta, jonka hän näki edessään niin kiitollisena, niin rakastettavana, niin hilpeänä kuin jos tälle olisi suotu kaikki, mitä hän hartaasti oli halunnut. Ja tämä näky tyydytti Eino Kostiaa, rauhoitti häntä ja haihdutti vihdoin hänen epäilyksensä, kun ratkaisu tuli.

Tämä ratkaisu oli todellakin hänelle myönteinen. Kun siitä hänelle tuli tieto, heittäytyi hänen vaimonsa hänen kaulaansa, suuteli häntä ja itki ilosta.

Jospa hän vain silloin olisi aavistanut, mitä sitten seurasi?!