Ja se tapahtuikin pian.

Tohtorin asunto oli vain noin neljänneskilometrin päässä asemalta. Hänellä oli oma, muhkea huvilansa, kaksikerroksinen rakennus lehtipuiden keskellä ja penkereiden ympäröimänä, joissa kasvoi ruusuja, dahlioita ja fuksioita… Kaikki oli hyvin hoidettua huolellisesti haravoituja hiekkakäytäviä myöten.

Ja kun Lyyli ja hänen miehensä astuivat sisään, niin heitä hämmästytti varsinkin salin tyylikkäiden, vanhanaikuisten, kullattujen huonekalujen komeus ja seinillä riippuvien maalausten kauneus ja loisto. Tämä kaikki melkein mykistytti heidät, jopa heistä tuntui siltä kuin huvilan sisustus olisi tietänyt kertoa sen asukkaiden luonteen kylmyydestä, eräänlaisesta ylemmyydestä muihin kuolevaisiin verrattuna, vaikka saattoikin otaksua, että nuo mykät esineet olivat vain perintöä kuolleilta esivanhemmilta ja saattoivat johdattaa tekemään vääriä päätelmiä niiden nykyisistä omistajista.

Niin olikin asianlaita. Tohtori ja hänen rouvansa tulivat vieraitaan vastaan kädet ojossa ja lausuivat heidät mitä lämpimimmin tervetulleiksi, mikä synnytti heti koruttoman, teeskentelemättömän, ystävällisen tunnelman. Eikä aikaakaan, niin tuntui kaikista niinkuin he olisivat olleet vanhoja, hyviä tuttavia. Heti näki, että tohtorinrouva oli tottunut seuraihminen, talonsielu, joka piti ohjaksia kädessään, mutta silti näyttämättä, että hänellä oli ylivalta. Hän oli vilkas ja puhelias, kun sitävastoin hänen miehensä oli harvasanaisempi, näyttipä välistä hiukan umpimieliseltäkin, paitsi silloin, kun joku kuivan huumorin höystämä lause pääsi hänen suustaan. Mutta Lyyli-rouva heti pani merkille, että tohtorin kättely oli luja, ja sitä hän piti suoran, uskollisen, luotettavan luonteen merkkinä. Samoin oli tohtorin katse vilpitön ja rakastettava, vaikk'ei pieniä, harmaita silmiä paljoa näkynytkään silmälasien takaa. Muuten hän ei ollut mikään kaunis mies, sillä kasvot olivat laihat ja luisevat kertoen paljosta työstä.

Yleinen alkajaiskeskustelu sujui vilkkaasti, ja kun kahvi oli tuotu sisään, niin puhelu kävi yhä tuttavallisemmaksi. Herrat istuivat pienen tupakkapöydän ääressä, jonne heille oli tuotu punssia, rouvat taas juttelivat vieretysten sohvassa. Kaikista oli yhdellä iskulla tullut todellakin mitä läheisimmät ystävät. Ja kun tohtorinrouva huomasi, että hänen miehensä kohotti punssilasin ja sanoi asemapäällikölle, että hän varmasti vanhempana saattoi esittää veljenmaljan niinkuin vanha pohjoismainen tapa vaatii, niin tarttui tohtorinrouva samalla Lyylin käteen ja vei hänet herrojen seuraan vaatien, että heidän kaikkien piti juoda yhteinen veljenmalja ja jättää arvonimet pois. Se tapahtuikin yleisen riemastuksen merkeissä ja lasia kilistäen. Ristiin rastiin kuuluivat nimet Lyyli ja Osmo, Anita ja Eino.

— Anita ja Eino, se ei kuulu pahalta, — sanoi tohtorinrouva herättäen yleistä naurua. Mutta samalla hän avasi heidän komean Steinway-flyygelinsä kannen ja kääntyi Lyylin puoleen.

— Lyyli, sinä laulat varmasti? Laula jotakin, niin minä säestän.

— Minulla ei ole: lauluääntä vähääkään, — vastasi Lyyli ujosti ja poistui sohvalle istumaan.

— Mutta sinä, uusi ystäväni Eino? Sinulla on kieltämättä kaunis barytoni sointuvasta äänestäsi päättäen. Annapas meidän kuulla sitä.

— Metsäkarhu ei mörise tämmöisen valioyleisön läsnäollessa, — laski
Eino leikkiä kääntyen poispäin.

Sille vastaukselle hymyili vain Anita ja sanoi samalla miehelleen:

— Mene sinä tuonne sohvalle pitämään seuraa Lyylille sillä aikaa, kun minä soitan. Ja sinä, Eino, jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, — ota tuoli ja istu vähän matkan päähän minusta joko taakseni tahi viereeni. Minä soitan teille sitten Chopinin Nocturnen.

Kaikki tapahtui Anitan käskyn mukaan. Hän oli saanut miehensä poistumaan Lyylin luo, ja hänen hurmaavan hymynsä ja käskevän katseensa edessä Eino painui istumaan hänelle osoitetulle tuolille.

Hän oli pelkkänä silmänä ja korvana koko soiton ajan. Chopinin Nocturne Anitan soittamana oli todellinen konserttinumero. Mutta samalla Eino hellittämättä imeytyi katseellaan Anitan kauniiseen profiiliin, otsakiehkuraan, joka lipui tämän otsalle, pieneen jalkaan, joka silloin tällöin painoi pedaalia, ja hermostuneesti liikahtaviin polviin, jotka kahisuttivat silkkihametta kuin jotakin salaperäisesti kuiskaten.

Samoin kuunteli Lyylikin ahneesti soittoa hymyilyllä vain vastaten tohtorin lyhyihin lausahduksiin soiton aikana. Mutta yhtä ahneesti seurasi hän myöskin miehensä katsetta, joka ilmaisi hänelle hyvin paljon. Hän näki paikalla, että Eino ihaili tohtorinrouvaa, mutta huolissaan hän ei siitä kuitenkaan ollut. Hän tunsi miehensä hyvin. Paljoa enemmän epäilytti häntä sen sijaan Anitan käytös, joka ilmeisesti todisti, että tämä oli ensi silmänräpäyksestä mieltynyt hänen mieheensä. Omituinen tunne valtasi hänet, tunne, josta hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Mutta kun siinä oli jotakin rumaa, niin karkoitti hän sen heti. Ja kun Anita soittonsa lopetettuaan jälleen yhtä luontevan teeskentelemättömästi puhutteli heitä kaikkia, haihtui tuo ruma ajatus kokonaan.

Hänhän oli onnellisessa avioliitossa Einon kanssa ja yhtä onnellisilta näyttivät myöskin — ainakin ensi näkemältä — tohtori ja hänen rouvansa. Heistä kaikistahan juuri oli tullut parhaimmat ystävät. Ja tämän ystävyyden tuli särkymättä kestää. Eikä hän itse ainakaan tahtonut vähimmälläkään tavalla antaa aihetta semmoiseen, mikä voisi himmentää heidän välejään. Se, että Anita oli ikäänkuin ihastunut Einoon, saattoi olla vain jonkinlaista suurenmaailman naisen kohteliaisuutta, jommoista hän myöskin oli osoittanut Lyylille itselleen koko ajan.

Tämän vierailun jälkeen syntyi, niinkuin tavallista on ensi tutustumisen johdosta, molemmilla tahoilla arvostelua uusista tuttavista. Matkalla kotiin kysyi Lyyli ensimmäiseksi mieheltään:

— Mitä sinä heistä pidät? Eino vastasi suoraan:

— Lääkäristä hyvin paljon. Mies, jossa ei näy vilppiä olevan.

— Entäs rouvasta?

— Vaikea vielä sanoa. Mutta kyllä osaa käyttäytyä ja viehättää. Tuntee kaikki keinot.

Miehensä sanoihin yhtyi täydellisesti Lyyli. Hän oli tyytyväinen Einon vastaukseen, joka hänestä tuntui suoralta ja vilpittömältä.

Ja he palasivat tyytyväisinä asemalle.

Heidän lähdettyään tohtori Sorjolan huvilasta oli rouva jäänyt salin ikkunan eteen seisomaan ja katselemaan heidän jälkeensä. Ja hän seisoi siinä kauan, ääneti, sanomatta miehelleen mitään, tuijotti vain poistuvien jälkeen.

Tohtori oli mennyt huoneeseensa, jonka ovi oli auki saliin, ja huomattuaan vaimonsa yhä seisovan äänettömänä paikallaan hän alkoi viheltää. Näin hän teki aina, kun joku ajatus oli herännyt hänen päässään, ajatus, jota hän kuitenkaan ei tahtonut toiselle ilmaista. Varsinkin oli hän umpimielinen, jos jokin asia alkoi häntä kiusata, asia, josta hän itse ei ollut täysin selvillä. Tässä tapauksessa hän kuitenkin aavisti jotakin, ja hänen vihellyksensä sai iloisemman sävyn. Hän katsahti silloin tällöin saliin puuhatessaan edelleen huoneessaan ja näki vaimonsa yhä seisovan paikallaan ajatuksiinsa vajonneena ja hypistellen nenäliinaansa. Silloin tohtorin vihellys kiihtyi vieläkin nopeammaksi.

Mutta samalla hänen rouvansa tempautui irti paikaltaan aivan kuin olisi unesta herännyt ja kulki kiireesti salin poikki sisähuoneisiin. Tohtori kuuli vain vaimonsa mennessään puolikovaa sanovan:

— Aina se viheltää kuin kyytipoika.

Tämän kuultuaan tohtori alkoi nauraa hihittää hiljaista äänetöntä naurua. Nämä hänen vaimonsa sanat ilmaisivat hänelle paljon sen lisäksi, mitä oli huomannut vaimonsa ilmeistä ja eleistä. Melkein kiusallaan huusi hän sentähden vaimolleen salin ovelta:

— Kuule, Anita, eikö tuo Lyyli ollutkin herttainen rouva?

— Oli, — kuului yksikantainen vastaus.

Kiusallaan ei tohtori puhunut enää muuta. Palasi jälleen työhuoneeseensa hiljaa nauraa hihittäen.