CHAPTER 2

II

Lyyli oli tavattoman ylpeä, kun hän uutimien takaa salinsa ikkunasta katseli ulos laiturille ja näki miehensä seisovan kaidepuiden edessä junan lähettäjän parvekkeella K—n asemalla, jonne he nyt olivat muuttaneet. Hänen miehensä oli komea nähdä suorassa sotilasryhdissään punainen asemapäällikön lakki päässä ja puhtaat valkoiset sormikkaat kädessä, jonka hän tuon tuostakin nosti ohimolleen vastaten hänelle tehtyihin tervehdyksiin. Veturi tuprutteli savua odottaen lähtömerkkiä ja laiturilla kuhisi väkeä, lähtijöitä, tulijoita, saattajia.

Monet paikkakunnan herroista olivat jo tehneet tuttavuutta uuden asemapäällikön kanssa ja tulivat nyt kättelemään häntä. Junan lähdettyä tuli kaiteiden luo myöskin eräs keski-ikäinen herra, jonka seurassa oli kaksi kasvavaa lasta, noin 12-vuotias tyttö ja häntä muutamia vuosia nuorempi poika, molemmat huomattavan hienosti puettuina, niin että paikalla arvasi heidän olevan varakkaasta kodista. Hetken puhuteltuaan asemapäällikköä herra lapsineen poistui. Lyyli näki, kuinka hänen miehensä ikäänkuin kiitellen miellyttävästi hymyili niin että valkoiset hampaat näkyivät tummien lyhyiksi leikattujen viiksien alta.

— Keitä nuo olivat, tuo herra ja lapset? — kysyi Lyyli miehensä tultua sisään.

— Tohtori Sorjola, piirilääkäri.

— Melkein arvasin sen.

— Ja hän pyysi itsensä ja vaimonsa puolesta, ettemme unohtaisi heitäkään, kun valitsemme seurustelupiirimme täällä.

— Hyväinen aika, he kai ovat ensimmäisiä, joiden luo on mentävä, kun alamme tehdä vieraskäyntejämme.

— Pappi ja lääkäri, — niitähän me ihmiset etupäässä tarvitsemme.

Tämän lyhyen vuoropuhelun jälkeen he olivat hetken vaiti. Sitten kysyi
Lyyli:

— Oletkos kuullut, Eino, kuka tohtorin rouva lienee syntyjään ja mistä hän on kotoisin?

— Tänään juuri kuulin sähköttäjältä, että rouva Sorjola on kotoisin Pohjanmaalta. Hänen isänsä — nimeä en muista — kuuluu myös olleen lääkäri ja tavattoman rikas, rikkaan laivanvarustajan poika kun oli.

— Senpä arvasin, — keskeytti Lyyli miehensä selityksen. — Se rouva, jolla oli kallis vesikkotakki ja jonka tänään näin nousevan junaan, oli varmasti rouva Sorjola.

— Arvasit oikein. Häntä juuri tohtori lapsineen oli saattamassa.

— Mutta eikö hän ole tavattoman kauniskin? — uteli Lyyli.

— On kyllä, sen verran kuin ehdin nähdä — jatkoi Eino. — Hän hymyilee ainakin niin hurmaavasti sekä tutuille että tuntemattomille, että väkisinkin herättää huomiota.

— Mutta ei hän mahda enää kovin nuori olla, kun heillä jo on noin suuret lapset?

— Aina te naiset, merkillistä kyllä, heti tahdotte tietää toistenne iän, vaikka visusti tahdotte oman ikänne salata, — naurahti Eino. — Siinä asiassa en voi sinua vielä tyydyttää.

— Minusta lisäksi näytti, — jatkoi Lyyli välittämättä miehensä vihjauksesta, — että hänellä oli värijauhetta kasvoillaan ja säteiden tapaisia ryppyjä silmien ympärillä.

— Kylläpäs sinä olet teräväsilmäinen, — hymyili taas hänen miehensä.

— Me naiset huomaamme paljon, mitä te miehet ette koskaan näe! — pilkkasi nyt Lyyli puolestaan.

— Paljonhan teillä on hyviä avuja, — laski Eino edelleen leikkiä. — Ja kun nyt piakkoin paremmin tutustumme Sorjolan perheeseen, niin saanemme nähdä ja kuulla enemmän.

— Kun rouva tulee kotiin, niin menemme heti sinne. Matkustiko hän kauaskin?

— Hän osti lipun vain Helsinkiin ja takaisin. Mutta sieltähän pääsee minne vain, — kuului Einon vastaus.

Siihen heidän keskustelunsa sillä haavaa päättyi. Lyyli meni talousaskareilleen ja hänen miehensä poistui asemakonttoriin.

Lyylin päässä alkoi parveilla paljon ajatuksia sen perusteella, mitä hän nyt oli nähnyt ja kuullut. Oli todellakin hauska saada tutustua tohtorinrouva Sorjolaan. Minkälainen hän muutoin lienee? Hän näytti suuren maailman naiselta. On varmaan paljon matkustellut ulkomailla, nähnyt ja kokenut paljon? Kokenut? Mitä kokenut? Olisi todellakin ollut hauska saada kuulla hänestä enemmän. Hän on varmaan saanut hyvän kasvatuksen. Meistä kauan maalla asuneista tuommoinen ylen hieno puku voi näyttää vähän harhaanvievältä, se voi herättää vääriäkin käsityksiä ihmisistä, kun emme heitä lähemmin tunne. Siksi on parasta olla päättelemättä sinne tahi tänne. Saadaan nähdä.

Ja samassa kääntyivät Lyylin ajatukset häneen itseensä. Hän alkoi vertailla itseään tohtorin rouvaan. Hän ei ollut varakkaasta kodista eikä ollut ulkomailla käynyt. Hänen isänsä oli ollut koulunopettaja ja hän oli koko ikänsä asunut pienessä maaseutukaupungissa. Käymältä vain oli Helsingissä ollut. Ja paremmin hän oli tähän asti maalla viihtynytkin, vaikka nyt oli tullut jonkinlainen elämän kaipuu, halu päästä ihmisten pariin, kun olo yksinäisellä rautatieasemalla oli alkanut kyllästyttää, varsinkin kun ei ollut semmoisia sukulaisia ja tuttavia, joiden luokse olisi sieltä voinut matkustaa jonkun viikon vierailulle.

Hän ja hänen miehensä eivät siis olleet mitään "hienostoa". Eino tosin oli luutnantin poika, mutta vanhemmat olivat kuolleet, ja kun ei ollut varoja jatkaa lukuja pitemmälle, hän oli antautunut rautatiealalle, jossa menestyi hyvin. Varsinkin oli hänen säntillisyytensä ja muutonkin moitteeton käytöksensä hankkinut hänelle esimiesten suosion.

Mutta kuinka oli heidän tästä lähin selviydyttävä niissä uusissa oloissa, joihin he olivat joutuneet, varsinkin koska paikkakunnalla oli enimmäkseen hyvin sivistynyttä ja varakasta hovi- ja huvilayleisöä, joiden seurasta oli vaikea kieltäytyä, kun nämä kerran halusivat heihin tutustua. Tuskin auttoi muu kuin olla mukana vain.

Näin lohdutteli nyt itseään Lyyli-rouva odotellessaan heidän käyntiään tohtori Sorjolan luokse.